»Katsos, ennenkuin tulit konttoriin, kulki maisteri aina minun pulpettini ohi. Sinun tultuasi ei hän ole sitä reittiä käyttänyt kuin asiain vaatiessa», selitti rouva hymyillen.
»Tiesitkö minun pitävän hänestä?»
»Luulin sinun pitävän kaikista nuorista miehistä yhtä paljon.»
Siiriläläisille oli kuitenkin vähän iloa läsnäolostani. Muutaman viikon kuluttua sain Asserilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jättämään paikkani ja tulemaan heti hänen luokseen. Mieleeni ei noussut sekunnin murto-osaksi epäilys. Noudatin oitis kutsua.
»Mahdatte te olla onnellinen, kun sulhasenne on teihin niin äärettömästi rakastunut», juorusi kiltti hoitaja-neiti. »Hän ei puhu mistään muusta kuin teistä, neiti. Kun hän oli liian heikko puhuakseen, sain selittää hänelle teidän vaatteenne, jotka olivat yllänne, mitä te sanoitte, miltä te minusta näytitte, millaisena teitä pidin. Neiti, aivan kadehdin teitä.»
Tunsin itsekin olevani todella kadehdittava. Nyt, kun Asser makasi kalpeana vuoteessa, uskoin todeksi ne monet hellät silmäykset, jotka olin väläyksinä nähnyt menneinä vuosina hänen silmissään. Monesti silloin kirosin niitä, sillä ne ryöstivät sieluni rauhan, löytäen tuskallisen vastakaiun rinnassani. Vihasin itseäni, vihasin silmäysten lähettäjää.
Nyt olivat paratiisin portit selkoselällään janoiselle kivikkotien kävijälle. Jo häämöttivät onnen kentät. Pyhä-Pietari hymyili leppeästi.
Istuin tuntikaudet Asserin vuoteen vierellä, käteni hänen kädessään. Hän puhui minulle rakkaudestaan, omaisistaan, elämästään, kodistaan, vaimoistaan, tulevaisuudestamme. Välisti vain katselimme toisiamme.
»Tiedätkö, tyttöseni», sanoi Asser eräänä päivänä, kun hän jo voi istua tyynyjen varassa, »miksi nykymaailmassa on niin vähän onnellisia avioliittoja?»
»Luultavasti siksi, etteivät ihmiset jaksa kauan rakastaa toisiaan.»