»Ei, lemmikkini! Siksi, etteivät aviopuolisot rakenna huonettaan rehellisyyden kalliolle, vaan valheen juoksevalle hiekalle. Aviopuolisoilla ei saa olla mitään toisiltaan salattavaa, silloin he ovat molemmat onnellisia.»
Hätkähdin niin, kuin kipeä luodin reikä olisi ollut omassa rinnassani.
»Sinä hätkähdit. Varpu! Älä käännä pois kasvojasi! Nyt voin rehellisesti katsoa silmiisi. Minulla ei ole mitään, mitä tarvitsisi sinulta salata.»
»Etkö sentään vannonut rakastavasi molempia edellisiäkin vaimojasi, kuitenkin tunnustat pettäneesi molemmat? Voinko minäkään luottaa sinuun?»
Totisesti! Millainen pässinpää olin. Eihän minun noin pitänyt sanoa.
Aina-Siviää pilkkasin, ja nyt olin pilkulleen kuin hän.
Asser kohottautui kiivaasti.
»Ah, Asser! Älä Herran tähden! Tiedän sinun rakastavan todella minua.
Ilman aikojani vain kiusasin.»
Hän retkahti takaisin tyynyjen varaan, mutta ei näyttänyt kivusta välittävän. Suurin, epäilevin silmin hän tuijotti minuun.
»Varpu, uskotko todella? Ei mikään sureta minua enemmän kuin tieto, ettet luota minuun.»
Elämässä on somia käänteitä. Nyt sain minä puolestani vannoa ja
vakuuttaa luottavani hänen sanoihinsa, rakkauteensa, vilpittömyyteensä.
Tilanne muistutti elävästi hänen omia vannomisiaan toiselle vaimolleen.
En voinut olla hymähtämättä.