»Kerro nyt aluksi sukusi historia. Ethän ole itse hänelle perheoloistasi mitään kertonut. Voit kysyä, tietääkö hän elämäsi entisistä vaiheista. Todennäköisesti hän valheesi tuntee. Oikaise se! Sinä osaat sen tehdä siksi kauniisti ja liikuttavasti, että sulhasesi heti ymmärtää sinut ja antaa anteeksi. Toisella kerralla voit kertoa rikoksesi», neuvoi ääni.
Riemastuin. Noin teenkin. Sehän on sentään helppo tunnustaa. Sen Asser ymmärtää. Ja sehän se aina ilmitulemisellaan rauhani sotki. Kuunteluni. Se oli yksin minun salaisuuteni. Siltä taholta ei minua kukaan voinut ilmaista, kun itse osaisin vain vaieta.
»Tunnustan sukuvalheeni», päätin keventyneenä.
38.
»Oletko nukkunut huonosti, tyttöseni?» oli Asserin ensimmäinen kysymys.
»En», livautin. Olen niin syntisen taipuvainen valehtelemaan. Se livahtaa, ennenkuin ehdin edes harkitakaan, onko se tarpeellista vai ei, »— — nukkunut ollenkaan», tuli kangerteleva totuus perästä.
»Rakas pienokainen, ethän liene sairas? Kovin ovat mustat renkaat silmiesi ympärillä.»
»En. Olen aivan terve, ystäväni. Ilkeät ajatukset kiusasivat minua.»
Työnsin hänen kauniit ruskeat suortuvansa pois otsalta.
»Yhäkö sinä epäilet rakkauttani?»
Luojani! Luuliko tuo rakas mies, etteivät minun omat tekoni ja puheeni kykenisi luomaan ilkeitä, untakarkoittavia ajatuksia? Miten olikaan raskasta syöstä oma ihannoitu kuvansa toisen silmissä lokaan, juuri sen silmissä, jonka kunnioitusta ja rakkautta on elämänsä janonnut kuin sokea valoa.