»Asser, älä kiusaa minua enää tuolla!»

»Suo anteeksi, Kekälesilmäni! En tee sitä enää koskaan. Sinähän tunnet koko elämäni. Minulla onkin vain yksi tunnustus tehtävä, niin elämäni kaikki mainittavat tapahtumat olen sinulle kertonut. Haluatko kuulla sen nyt?»

»Kerro!» Olipa hyvä. Hänen kertomuksensa aikana saisin miettiä, miten parhaiten paljastaisin oman salaisuuteni.

»Olen pitänyt monesta tytöstä, tiedät sen. Heidän lukunsa on hiukan hämärä käsite. Harvoja olen rakastanut. Niinkuin sinua en ketään toista. Oli kuitenkin tyttö, nuori kuin sinä, vaalea kuin sinä, kaunis kuin sinä. Hän oli minulle rakas. Ehkäpä aluksi kiinnitit siksi huomiotani, että olit tuon kadottamani tytön näköinen. Jos kova kohtalo ei olisi tullut väliin, olisi hänestä tullut minulle se, mikä sinä nyt olet.

Olimme koulutovereja. Olimme yhdessä aina. Naimisiinmenomme oli jo niin varma, että olin tytön vanhemmille esitetty hyväksyttynä vävynä.

Silloin puhkesi sota maassamme. Minun onnistui monen seikkailun perästä päästä valkeiden puolelle. Kukaan ei liene taistellut sen innokkaammin kuin se, jolla oli morsian punaisten puolella.

Eräänä iltana lähdin parin toverini kanssa partioretkelle. Meidän onnistui päästä pimeän turvin lähelle erästä mökkiä, jossa tiedettiin olevan punaisia. Mökistä kuului naisen kirkuminen. Hiivimme akkunan taa. Verhottomasta akkunasta näimme tuvassa olevan neljä miestä ja naisen, jolle roikaleet olivat tehneet väkivaltaa. Parastaikaa nainen taisteli yhtä raakalaista vastaan.

Tuo oli meistä liikaa. Ryntäsimme tupaan. Meitä tosin oli vain kolme, mutta uskalsimme uhitella juopunutta ylivoimaa. Kahakassa voitimme. Kolme kaatui, yksi heittäytyi maahan ja kerjäsi armoa. Emme olleet tiikereitä. Annoimme miehen jäädä henkiin. Hän puhui kauniisti vaimostaan ja tyttärestään. Sanoi itse tulleensa viekoitelluksi kapinaan. Käski kysyä tohtori Fribergiltä Uuhimäeltä kunnollisuuttaan. Koska tunsin tohtorin, päätin kysyä asiaa häneltä, ja jos tämä puoltaisi miestä, antaisimme hänelle vapautensa.

'Ei mitään armoa', huusi äskeinen nainen selvittyään kauhustaan. 'Hän on pahin heistä kaikista. Ei kai kukaan osaa kuvata kauhua, joka täytti mieleni nähdessäni naisen. Hän, roistojen uhri, oli morsiameni. Tuijotimme kivettyneinä toisiimme. Se oli kaamea hetki keskellä verta ja kuolemaa. Äkkiä tyttö liikahti. Ennenkuin ehdimme tajuta hänen tarkoitustaan, hän tempasi mauserin toverini kädestä. Pamaus. Tyttö-parka kaatui hengettömänä lattialle.

Vihani leimahti kuin tuleen päässyt heinäpieles. Tartuin pistoliini. Sodassa ei laiteta patoja ja sulkuja kuohuville tunteille. Pari paukkua pilasin. Neljäs roisto teki seuraa tovereilleen.» —