Olin kuin salaman runtelema koivu. Latva maassa, arvet rungossa. Elämä tuntui lakanneen sykkimästä. Sillä ei ollut enää mitään viehätystä minulle tarjottavana. Tuolini siirtyi niin kauas sängystä, että siinä makaava mies näytti pieneltä pilkulta.
»Varpu, koskiko kertomus sinuun noin? Varpu, mihin tuijotat? Varpu, vastaa! Rakkaani, kätesihän värisevät. Mikä sinun on? Sinä olet sairas. Näin sen jo heti tultuasi. Neiti, neiti!» Asser haki soittokelloa kutsuakseen hoitajattaren.
»Älä soita!» ehkäisin. Ääni ei ollut minun. »Kertomuksesi koski minuun.»
Koski! Raateli olisi ollut parempi sana.
Olin päättänyt tunnustaa Asserille sukuni todelliset vaiheet. Tunnustuksen alku tuntui hankalalta. Nyt oli rakas sulhaseni poistanut tuon esteen. Minun olisi vain tarvinnut vaatimattomasti huomauttaa, että tuo hänen viimeksi ampumansa mies oli isäni. Haa, olisi minun pitänyt huutaa. Elämäni on draama. Tuossa olin minä menemäisilläni naimisiin isäni tappajan kanssa. Haa!
Jos olisin ollut hienoa sukua, niin luultavasti olisin pyörtyä rempsahtanut tai silmät kamalasti muljahdellen saanut hysteerisen huutokohtauksen.
Pyykkiakan tytär ei kykene sellaiseen. Hän ryömi polvillaan rakkaansa luo, suuteli ja soperteli:
»Asser-parkani, miten säälin sinua!» ja sitten me siirryimme puhumaan muista asioista. Sukuselvityksen! jäi.
Kun tulin iltapäivällä huoneeseeni, oli ruumiini kylmä kuin jää. Yksi ainoa selvä ajatus oli aivoissani. Varpu Vapaa, sinä et tule koskaan olemaan Asser Äyrämön kolmas vaimo. Sitten kiristelin hampaitani ja puin nyrkkiä julmalle Jumalalle. »Isäin pahat teot kostetaan lapsille…» En voinut rukoilla, en kerjätä, mutta haukkua, kirota, sitä minä voin, ja tein sen täydestä sydämestäni.
Ja sitten kun ilta hämärtyi kesäyön unelmaksi, melu lakkasi, tuli paholainen luokseni. Se heilutteli punaisia pellintupsuja. Aa tuuti, noissa soma keinua pois!