Leikkasin pellin punaiset tupsut ja poltin ne.
Paholainen kehoitti menemään urheilukauppaan ja hankkimaan taskuaseen, pienen, sievän, sellaisen, joka mahtuu käsilaukkuun. »Tai jos pamausta pelkäät, niin on Viipurissa vettä.»
Mutta minä en ole sankarien jälkeläinen. Olihan isänikin kiemurrellut henkensä edestä. Pelkäsin kuolemaa. Itsemurha tuntui hirveältä. Ei, Varpu Vapaa! Kanna ristisi! Jos kaikki onnettomat ihmiset ripustaisivat itsensä nuoran jatkoksi, tapaisi kummituksia joka käänteen takana. Toisekseen, eihän tämä ollut minun ensimmäinen pettymykseni. Järki, kirkas, porolipeässä keitetty järki, tule, meidän on mestattava rakkaus!
Kirkas, kylmä järki viitoitti tieni. Mitäpä siitä, jos välisti itkin ja kiroilin, teinhän sen suljettujen ovien takana.
Kävin Asserin luona edelleenkin joka päivä. En voinut vielä kertoa hänelle totuutta. Hänen piti tulla ensin terveeksi ja voimakkaaksi jaksaakseen horjumatta ottaa vastaan elämän korvatillikan. Ja täytyihän minun saada nauttia hänen rakkaudestaan, joka kohta oli jäävä vain muistoksi. Tahdon olla edes muistoissa autuas.
Asserin pitkä toipumisaika salli minun järjestää asiani. Kukaan ei Siirilässä ihmetellyt, kun huonekaluni pakattiin ja vietiin »myytyinä» asemalle. Todellisuudessa ne menivät siihen erämaan kolkkaan, jonne aioin hautautua kunnankirjuriksi.
Kaikki on sitä myöten selvä.
Ah, Asser, jospa vielä sairastaisit muutaman viikon! Et usko, miten
Varpu-raukan on ikävä sinusta luopua!
39.
Eronhetki.