Rouva Brun lahjoitti minulle toiseen huoneeseeni vanhan korikalustonsa. Toiset rouvat ovat antaneet mikä mitäkin, niin että uusi kotini on nyt sangen viihtyisä. Työtovereiltani olen saanut kukkia, maljakkoja, tauluja. He ovat hauskoja ihmisiä hekin, vaikka aluksi luulin joutuneeni kapakalojen joukkoon. Itse olen hankkinut asuntooni leposohvan ja ison, hyvän peilin, josta voin nähdä itseni yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän. Sen edessä opettelen liikkeiden siroutta, asentojen kauneutta. Koska olen pieni ja hento, sopii keijumaisuus minulle. Miksi en auttaisi luonto-äitiä?
Ja seinäni takana ovat esimieheni autiot huoneet. Koska hän on poikamies, asuu hän täyshoidossa pappilassa. Mutta nyt on talo täynnä maalareita ja verhoilijoita, jotka kunnostavat huoneita. Hän, Asser muuttaa seinäni taa! Ah!
Olen aivan varma, että kohtalo on määrännyt minut esimieheni vaimoksi. Hyväinen aika! Eihän se mikään yliluonnollinen asia ole. Onhan ennenkin sellainen ihme tapahtunut, että esimies on nainut alaisensa kauniin tytön. Niin kävi Ruck’in »Virallisessa morsiamessa» ja monessa muussa kirjassa. Viime aikoina on minusta alkanut tuntua, että elämäni tulee olemaan merkillisempi kuin monien kanssaihmisieni, sillä en ole jokapäiväinen ihminen. En tahdo olla. Luin eräästä kirjasta, että ihminen on sitä, mitä hän tahtoo. Ja minä tahdon Asserin rakastetuksi vaimoksi.
Eräässä toisessa kirjassa sanotaan, että »jos haluat pauloihisi miehen, älä anna hänen olla varma itsestäsi». Niin, Asser Äyrämö, Luomakunnan Kruunu, sinä haluat ehkä hiukan hakkailla kaunista konttoristiasi, mutta tämä ei alennu sellaiseen. Suutele Aura Peippoa vain Putkosen veräjällä, kävele perhetyttöjen kanssa kuutamopolulla, Varpu Vapaata et koske, ellet ensin kosi!
Pehmenee kivikin, kun sitä vuoroin kuumentaa, vuoroin kylmällä vedellä valaa. Työssä, visiiteillä, huveissa olen esimiestäni kohtaan herttainen. Oh, se on niin hirveän helppoa, paljon helpompaa kuin olla tasapuolisesti herttainen muille herroille juorujen välttämiseksi. Ja varovainen on Asserkin, vaanivathan kaikkien naisten silmät hänen jokaista liikettään, hymyään, katsettaan.
Eilen illalla iltamassa hän tanssi kanssani pari kertaa.
»Jospa voisin aina tanssia kanssanne, neiti!» kuiskasi hän. Koetin hymyillä, vaikka mieleni teki itkeä onnesta. Hänen kosketuksensa oli kuin hyväily, hänen äänensä lempeä etelätuuli. Ja minun järkeni kutistuu niiden vaikutuksesta pieneksi kuin lumipallo lämpimässä vedessä.
Mutta kun hän toisen kerran tanssiessaan pyysi minua odottamaan itseään Kuusikkokujan suulla, jäätyi järkeni. Sillä olipa hän juuri äsken tarjoutunut saattamaan tohtorin sisarta, Aura Peippoa. Kuulin sen omin korvin, vaikk'ei hän minua huomannut, koska hänellä ei ollut silmiä selässä.
Muotoni muuttui. Enkö minä ole yhtä arvokas saatettavaksi kotiin kuin joku miestämetsästävä, arkinaamainen tohtorin sisar? Oliko seurani niin alentava, että vain salassa uskalsi kanssani kahden olla? Ei, Asser Äyrämö! Sinun tulee kohdella minua kuin kuningatarta, vaikka vain olenkin konttoristisi.
Nyt oli kylmän veden vuoro.