Lapsuuspuutarhani valkea enkeli asuu seinän takana kauniissa kodissaan. Hän ei tiedä, että hänen likainen leikkitoverinsa on niin perin lähellä häntä. En ole halunnut ilmoittautua. Syytä ei ole vaikea arvata.
Ohuen seinän läpi kuulen selvästi heidän lemmenlepertelynsä.
Kuinka he ovatkaan onnellisia seinän tuolla puolen!
Kuinka minä olen onneton seinän tällä puolen!
Olen työntänyt pumpulia korviini, etten kuulisi mitä ei ole aiottu minun kuultavakseni. Mutta sittenkin minä kuulen.
He, Satu ja Asser, ovat vanhoja tuttavia. Isät ovat olleet koulutovereita. Perheet ovat seurustelleet toistensa kanssa. Ja kun panen silmäni kiinni ja kopistelen muistiani, niin muistanpa totisesti nähneeni Asser-herran kasvavana pojankloppina marssivan varpusia metsästämässä lapsuuspuutarhassani.
Minä kävelen kuin varas varpaillani omissa huoneissani. Pelkään pienimmänkin kolahduksen saavan Sadun kysymään, kuka asuu seinän takana. Viattomuudessaan hän paljastaisi koko minun valheelle perustetun rakennukseni.
Oh! Missä tuskassa olen! En minä valehtelemista pelkää. Valehtelijaksi joutuminen minua vain hirvittää. Näen jo kaikki ilkeät, halveksivat katseet itseäni mittelemässä.
Akkunastani näen. Satu poimii astereita. Hän on hento. Yksinäinen asteri näyttää vahvemmalta kuin hän. Onnellinen hymy väikkyy hänen huulillaan. Hän on edelleenkin silmissäni puutarhan enkeli.
Luomakunnan Krunu tulee hänen jäljestään, kädet housuntaskuissa, viheltäen. Hän taittaa tulipunaisen asterin, pistää sen vaimonsa mustiin hiuksiin. Jotta minun tuskani oikein kruunattaisiin, niin he suutelevat toisiaan punastuvan pihlajan varjossa.