Olipa siunattu asia, että jätin illalla akkunan auki. Lasten itku ei minua nyt hermostuttanut. Kapsahdin virkeänä vuoteestani. Päätin pukeutua ja mennä loikomaan luonnon syliin.
Menin hakemaan hattuani viereisestä huoneesta. Mitä? Eikö kuulunutkin aikaihmisen nyyhkytys lasten itkun seasta. Satu tietysti. Se raukka oli valvonut lastensa kanssa koko yön. Tämä oli jo kolmas yhteen menoon. Ja mies, peto, nukkui tietysti kuin tukki.
Koputin hiljaa seinään.
»Satu!»
»Oh, Varpu! Olemmeko häirinneet sinun untasi?»
»Kuule, avaa ovi, niin tulen käymään luonasi! Minulla on asiaa.»
Silmät itkusta ja valvomisesta turvonneina Satu laski minut sisään.
Raukka koetti vielä hymyillä.
»Nyt sinä rupeat kiltisti nukkumaan, Satu-äiti. Minä viihdytän näitä parkujia.»
»Sinä olet niin hyvä, Varpu-kulta!»
»Mitä joutavia. Mutta enhän voi antaa sinun tappaa itseäsi näiden parkujien viereen.»