»Minusta on hyvin järkevä tuuma, että poikanne ottaa uuden vaimon. Lapset tarvitsevat äitiä. Te olette saanut omista lapsistanne tarpeeksi. Te tarvitsette lepoa. Eikä Asser taasen voi olla kauan ilman vaimoa. Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä. Nyt voivat lapset vielä epäluulotta hyväksyä vieraan naisen äidikseen. Vanhempina he kärsisivät sellaisesta. Syntyisi hankauksia. Isän ja uuden äidin elämä voi silloin tulla tukalammaksi.»
Kohotin pääni nähdäkseni peilistä, miten tällaiset suuret sanat henkevöittivät kasvojani.
Jouduin paistamaan särkeä puheenalaisen leskimiessulhasen kanssa. Äskeinen naputus oli sittenkin minun oveeni, vaikka luulin kolinan kuuluneen seinän takaa. L. Kr. joutui parhaiksi kuulemaan suuret sanani. Hän tuijotti yhtä yllättyneenä minuun kuin aamulla tavatessaan minut Leimun kanssa käsikädessä.
Herra L. Kr. oli ensimmäisen kerran huoneissani.
»Jospa äiti tulisi puhelimeen. Luultavasti papin rouva haluaa puhua kanssasi», selitti L. Kr. odottamattoman käyntinsä syyn.
»Vai niin!» Vanha Rouva lähti lyllertämään pois. Saatoin häntä ovelle. Hän pajatti mennessään yhtä ja toista, mitä en viitsi laiskuuteni tähden kirjoittaa tähän.
Herra L. Kr. ei suvainnut seurata äitiään. Oven painuttua kiinni jouduin uudestaan silmäkkäin hänen kanssaan. Oikaisin puolitoistametrisen vartaloni täyteen mittaansa. »Seisoimme hiljaa, minä ja hän, ja katsoimme silmästä silmähän», sanoo runoilija kauniisti tällaisesta tapauksesta.
»Varpu, minä olen ajatellut sinusta monta ilkeää ajatusta. Voitko suoda ne minulle anteeksi?»
»Samoin minä sinusta», vastasin ilman anteeksipyyntöä. Kauniit silmänmulaukset eivät tähän tyttöön enää vaikuta. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Tunnen miehet, edessäni seisovan erittäin. En ollut näkevinänikään hänen ojennettua kättään.
»Varpu!»