»Varpu….!»
»Ulos!» huusin silmittömänä vihasta. Eikö tuolle konnalle riittänyt, että hän kerran petti minut, vieläkö hänen piti kerrata temppunsa! Jos olisin ollut jättiläinen, niin siekailematta olisin tarttunut takinkaulukseen ja housujentakamukseen, lennättänyt hänet oikotietä ulos. Onneksi hän oivalsi tilani ja meni. Rapsautin oveni lukkoon.
Ääh! Tämänlaatuiset tapaukset voivat tehdä viisaista ihmisistä hulluja.
20.
Rouvat ja neidit ovat jälleen herttaisia minua kohtaan. Herttaisempiakin kuin ennen. He kai katsovat velvollisuudekseen siten lohduttaa pettynyttä sydäntäni, kun haluamani rouvanpaikka lipsahti ohi suuni kuin Lassi Tarkiaisen rippi. Ai, ai, kuinka tuollainen sydämellinen herttaisuus on liikuttavaa! Se »klebt, leimt, kittet alles» kuten hyvä saksalainen syndetikon.
»Tunnetko maisteri Äyrämön morsiamen? Hän on kotoisin sieltä, mistä sinäkin», kysytään minulta aina, jos ei nyt aivan ensimmäiseksi kysymykseksi, niin varmasti jo toiseksi.
»Mahdollisesti tunnen, mahdollisesti en. Maisteri ei ole, ikävä kyllä, tehnyt minua uskotukseen», on paljon käytetty vastaukseni. Sävy riippuu kysyjästä.
Maailman tähden on minun täytynyt säilyttää välini Äyrämöön ja hänen perheeseensä ennallaan. Pieninkin muutos tällä alalla tulkittaisiin heti johtuvaksi myttyyn menneestä miehenmetsästyksestäni. Ja sitä huvia en siiriläläisille suo. Kun oikein tahtoo, niin ihminen voi olla vaikka aidan vitsaksena.
Nyt laitetaan seinän takana huoneita uuteen kuntoon. Vanha Rouva on mennyt lasten ja näiden hoitajan kanssa leskentilalleen. Nuori pari saa rauhassa kuherrella. Jouluna kuulemma ovat häät.
21.