Ja se päivä valkeni.
Lehdestä näin, että Siirilän paperitehtaan konttorissa oli maan molempia kieliä taitavan naiskonttoristin paikka avoinna. Palkka oli neljä kertaa suurempi kuin omani.
Minä en jäänyt tuumimaan. Heti työstä päästyäni tungin hakemukset valokuvani keralla kirjekuoreen. Huolehdin visusti siitä, että papinkirjassani oli vain konttoristi ja että perhesuhteet jätettiin kauniisti mainitsematta. Rovastin apulainen oli nuori ja teki pyyntöni mukaan.
Kahden viikon kuluttua sain kutsun saapua Siirilään.
Ahon naama venähti pitkäksi, kun sanouduin irti, Lupasipa koroittaa palkkaanikin kahdellakymmenelläviidellä markalla, jos jäisin. Mikä raha on nykyään 25 markkaa. Uudelle konttoristilleen hän saisi maksaa 25 kertaa 25 markkaa enemmän kuin minulle eikä saisi vielä sittenkään kunnollista paikantäyttäjää. Kiitin niiaten. Jäämään en suostunut.
Varpu Vapaa, pyykkiakan ja humalaisen hulttioimen jälkeläinen, nousi
tavaroineen koti asemallaan kolmannen luokan matkustajavaunuun.
Kotiseutu jäi. Kaupungissa matkatavarani hienostuivat. Hienostui itse
Varpu Vapaakin. Helyt olivat nousseet ylös laatikoistaan.
»Kukahan lienee tuo kaunis ja hieno neiti», ajattelivat varmaan kaikki toisen luokan matkustajat, kun loppumatkan kuljin hienoston seurassa.
Hyvästi menneisyys!
Varpu Vapaa on nyt todella vapaa!
2.