Hohhoo! Miten tämä armas maailma muuttuukaan, kun pääsee kunnolliseen eroon entisyydestään!
Siirilässä minut vietiin tehtaan isännöitsijän, insinööri Allan Brunin eteen. Minulle ei ole tähänastisessa elämässäni yhteensä niin monta kertaa kumarrettu, kuin hän nyt parissakymmenessä minuutissa taivuttelihe edessäni. Komea ja kohtelias mies, tämä nykyinen isäntäni. Mutta minulle hän on kuitenkin miellyttävä sivuseikka, koska hän on nainut mies.
Minut esiteltiin myös herttaiselle rouva Lilli Brunille. Koetin käyttäytyä niin kuin Satu tällaisessa tilaisuudessa käyttäytyisi. Kohdistin koko huomioni ja herttaisuuteni rouvaan. Ja katso, tämä sivistynyt koti avasi minulle ystävällisesti ovensa. Sain asua isäntäni perheessä, kunnes huoneeni konttoripäällikön rakennuksessa saataisiin asuttavaan kuntoon.
Kohtalo itse aukaisi minulle ovet siihen elämään johon olin kaivannut ja halunnut. Rouva Brunin siipien suojassa tutustuin Siirilän sivistyneistöön. Se otti minut epäilyksittä vastaan.
Mutta niin herttainen kuin rouva Brun olikin, oli hänellä eräs taipumus, josta en pitänyt. Hän kyseli alinomaa perheestäni, kodistani, entisyydestäni.
»Vieläkö vanhempanne elävät?»
»Eivät. Olen orpo.»
»Lapsi-parka!»
Vielä kerran kiitän sinua, kohtalo, että perheeni hautaan syöksit!
Ja minä kerroin rouva Brunille äidistäni, joka kuoli keuhkokuumeeseen. Ainoa totuus, minkä hänestä voin kertoa. Muuten kuvasin äitini tohtorinrouvan kaltaiseksi. Kerroin myös kauniista puutarhastamme, jossa ruusut, kielot ja narsissit kukkivat. Kerroin siitä kauniista kukkasateesta, joka äitini haudan peitti.