Hiljaisuus. Sydämeni sykki tavallistaan taajemmin. Nitistetty omatuntoni oli tyytyväinen. Leimu tuijotteli ohitseni sammuvaan ruskoon. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Pohdin, millaisia sanoja hänen suustaan tuleekaan, jahka hän avaa tiukasti yhteenpuristetut huulensa.
»Tule tänne vierelleni istumaan!» komensi hän äkkiä.
»Onko se välttämätöntä?»
»Tulisin luoksesi itse, mutta emme sovi istumaan rinnan kapealla perätuhdolla.»
»Tapahtukoon tahtosi.»
Menin hänen luokseen. Sydämeni hyppi melkein kurkkuun saakka. En inhonnut häntä, vaikka hän suuteli.
»Pikku-Varpuni, rakastathan sinä minua? Älä enää kiusaa! Sano, sano heti!»
Hänen hyväilynsä huumasivat. Olisi ollut ihmeen helppoa valehdella. Mutta huumaus ei ole rakkautta, joka kestää pahoina päivinä ja kun vastoinkäymiset tulevat. Sen minä tiedän.
»Ah, Reino, etkö usko? Pidän sinusta. En rakasta.»
Hän työnsi minut luotaan käsivarsiensa ulottuville. Synkkä epäluulo loisti hänen silmistään.