Emme keskustelleet enää. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Soudimme rantaan. Vaikka kesäyön kaikki salaperäiset, huumaavat tuoksut kietoutuivat ympärillemme, ei hän tarttunut edes käsivarteeni. Kuitenkin, kaikitenkin! Millä riemulla olisinkaan heittäytynyt hänen syliinsä, jos hän olisi vähänkin koskettanut minua! Oli kevät, ja minä olin nuori.
Veräjällä hän sanoi hyvästi, niinkuin ei olisi koskaan minulle helliä sanoja sanonut, niinkuin ei koskaan olisi minua kohtaan helliä tunteita tuntenut.
En tiedä mitä hän minusta ajatteli. Ehkä tuomitsen häntä väärin. Minusta tuntuu, kuin hän pitäisi minua hävyttömänä, röyhkeänä onnenonkijana, joka tarjosin itseni korvaukseksi koroituksestani.
Elämä nöyryyttelee minunlaisiani kekkaniskoja.
Makasin portaillani ja itkin.
Jotta tulisin oikein pohjamutia myöten kerrankin taasen nöyryytetyksi, laskeutui hämärästä kesäyöstä hyväilevä käsi hiuksilleni ja untuvaa pehmeämpi ääni kuiskasi korvaani:
»Kuka on tohtinut noin mielesi pahoittaa?»
Haa, siltä taholta en sääliä ja lohtua kaivannut! Olen vain pyykkiakan tytär, jolta hankittu sivistys ja hienous elämän ankarissa käänteissä häviää kuin tina tuhkaan.
»Konna, pidä kyntesi luonasi! Minä en ole mikään lutka, jota jokainen saa kalakoprineen hyväillä! Anna köyhän raukan olla rauhassa.»
27.