Juhannus.
Kolme viikkoa on tasan siitä päivästä, jolloin lupauduin rouva Leimuksi, mutta en kelvannutkaan. Mitään selvitystä en ole saanut — enkä ole pyytänyt. Suuressa kaaressa hän kiertää ohitseni. Koko Siirilä on elävänä kysymysmerkkinä, sillä he ovat viime aikoina pitäneet päätettynä asiana Leimun ja minun yhteenmenemistä. Ovatpa tytöt kysyneet suoraan itseltäni, miksi en enää seurustele Leimun kanssa.
»Kysykää Leimulta! Hän syyn parhaiten tietää.»
»Annoitko hänelle todellakin rukkaset? Olet sydämetön. Hän on vuosikausia häärinyt ympärilläsi uskollisena varjona. Olisit mennyt, vaikk’et rakastaisikaan!» Tällaisia neuvoja ja ohjeita antavat toverit.
»Hän ei huoli minua.»
»Älä valehtele! Olet pahin keimailija, mitä on olemassa. Kehtasitkin särkeä kunnon miehen sydämen. Poika-parka, aivan sääliksi käy! Taivaastakohan sinulle pitäisi mies heittää, että olisi mielestäsi tarpeeksi hyvä?»
Tytöt ovat vihaisia minulle, ja kuitenkin olen syytön. Mutta sitä he eivät usko. Rouvat näyttävät myös paheksivan menettelyäni. Onneksi he eivät hyökkää suorin sanoin kimppuuni, vaan vihjailevat. Vihaan vihjailuja!
Tänään ällistytettiin minua ja koko Siirilää.
En ollut vielä viimeöisen tanssin ja remuamisen tuottamaa väsymystä ehtinyt tarpeeksi unella korvata, kun rouva Aho-Äyrämö rynkytti oveani.
»Insinööri Leimu on kihloissa», ilmoitti hän muistamatta tervehtiä.
Aina-Siviä lienee ainoa siiriläläinen, joka uskoo minun saaneen
Leimulta potkut.