Tekomieli ei päässä kestä sen paremmin kuin kaivossa kannettu vesi.

Syyskuun kaksi viimeistä viikkoa elin helsingittärenä, nautin taiteesta, ruoasta ja juomasta, hienoista vaatteista, laiskurin elämästä. Ja miksi en kertoisi kaikkea, rehellisyys maan perii, ensiluokkaisen keikarin hovitempuista. Kuinka valehtelinkaan sille valkorintaiselle pääskyselle! En ollut köyhä, en halpasukuinen. Äitini koroitin aatelissäätyyn, Se kävi helpommin kuin Ruotsin kuninkaalta. Isästäni tein isomahaisen manttaalipösön. Keikari-parka luuli saaneensa oikean kultakalan onkeensa, viattoman kultakalan, joka ei sallinut edes paljasta olkapäätään suudeltavan. Hihihi! Oli siinä minulla kullalla silattu luomakunnan kruunu! Oikea malliherra miesten »muotipakinaan».

Kahden viikon kuluttua kurkistin kukkarooni. Se sanoi suorasukaisesti, että oli paras aika neidin koota kamppeensa ja matkustaa Siirilän tehtaalle. Tein kukkaroni neuvon mukaan. Minulla oli kyllä seuraavaksi päiväksi sovittu kohtaus »muotipakinain» malliherran kanssa. Se sai jäädä. Parasta oli kadota hänen elämänsä kronikasta yhtä salaperäisesti kuin olin siihen ilmestynytkin. Kävin ostamassa matka- ja makuuvaunuliput. Maksoin kauniin laskun hotelliin. Annoin runsaat juomarahat. Vein tavarani pakaasiin. Junan lähtöön oli vielä runsas tunti. Ostin pari kymppiä maksavan romaanin. Koska kukkarossani oli vielä jäljellä rahaa 11 mk 35 p:iä, päätin juoda lasin teetä.

Tuumasta toimeen. Istuin jäähdytellen teetäni toisen luokan asemaravintolassa. Ihailin paistinleikkaajamiehen valkeaa lakkitöntteröä. Minkälaisen sankarin virassa tuokin valehdellee kotolaisilleen hommivansa Helsingissä?

»Kas tässä, rakkaani, saamme vielä hetken rauhassa keskustella», sanoi miesääni takanani.

Hämmensin lasiani ja koetin matkia Castrénin patsasta Kansallismuseon kupeella. En silmääni kääntänyt vasempaan, en oikeaan. Korvani viritin kuiskauksetkin kuulemaan.

»Täytyykö sinun nyt todella lähteä?» jatkoi sama mollisointuinen miesääni hempeästi.

»Täytyy. Ajattele, mikä hämminki syntyisi, jos mieheni joutuisi ennen minua vanhempieni luo ja saisi kuulla, etten ole vielä siellä käynytkään. Ei, rakas Erik, minun täytyy lähteä.»

Castrénin kuvapatsaan osan esittäminen voi välisti olla ylivoimainen tehtävä. Minusta ei ole teatteriin. Naisen ääni oli niin yllätyksellisen tuttu, että pääni kääntyi ehdottomasti sitä tajuamahan, tähyämähän.

Kenpä siinä takanani istui?