Naisen selkä oli minuun päin, mutta hyvän tutun tuntee ryhdistä, vaatteista. Rouva Aina-Siviä Aho-Äyrämö takanani istui. Vastapäätä istuvalla rakkaalla Erikillä ei näyttänyt olevan silmiä muuta maailmaa varten. Siinä he puputtivat kuin jänikset keväthangilla.
Rakas Erik ei puheista päättäen ollut ystävä eikä toveri. Kadun sydämestäni, että olen voinut Aina-Siviän sulhasjuttuja pitää valheina. Nyt olen siinä suhteessa muuttunut oikeauskoiseksi.
Entä L. Kr.! Kuinka itsetietoisesti hän kerran vakuuttikaan olevansa aina ensimmäinen suutelija! Olivatkohan hänen mielipiteensä muuttuneet? Tai oliko Aina-Siviän onnistunut vetää häntä huulesta? Tämä kysymys kaipaisi mielestäni tieteellistä tutkimista.
Yöllä näin hirveätä unta. L. Kr. seisoi edessäni pitkä puukko kädessään uhaten kaulani katkaista, ellen puristaisi totuutta hänen vaimostaan esiin. Uni oli elävä. Pukeutuessani vaunun ahtaudessa se sai puistatuksen kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
Hymyillen oudolle unelleni astuin osastostani käytävään.
Ensimmäinen henkilö, johon silmäni käytävässä sattuivat, oli syvään kumartava herra maisteri Asser Äyrämö, L. Kr.
En voinut sille mitään, että kolme, neljä sekuntia tuijotin pelästyneenä esimieheeni. Matkatoverini pesupuuhat osastossamme palauttivat todellisuustajuntani.
»Hyvää huomenta, Varpu! Olet nyt siis paluumatkalla Siirilään. Oliko hauskaa Helsingissä?» kysyi L. Kr. Hänen hymynsä oli oudon hillittyä ja surullista.
»Oli», vastasin yksikantaan. Varmuuden vuoksi tarkastin hänen kätensä.
Ei niissä mitään puukkoa ollut.
»Minäkin olin pari päivää siellä. Enpä sattunut sinua tapaamaan.»