Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi miestä tulla lontimaan meitä kohden.
»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli lääkemies minut länkisääriselle miehelle.
Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti ensi sanoikseen:
»Lähretähän sitte ajamahan!»
Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia, mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran. Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet, kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia, peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.
»Kuinka pitkä matka täältä on Latomereen?»
»Yhreksän kilometriä.»
»Onko se suurikin kylä?»
»En mää tierä. Sellaanenhan soon suuren puoloonen.»
Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja jurahti: