»Hevoonen! Noo!»
Elokuun 27 p.
Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin. Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin yöpuulle.
Nyt seuraa jatko.
Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen. Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä talossa ollaan rikkaita.
Kukaan ei tullut vastaan, vaikka melkein joka ikkunasta vilahti utelias naama.
Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan. Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja? Emäntä ei ainakaan.
Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut omaan miellyttävään seuraani.
Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä. Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.
Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan. Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.