Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon. Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin hangessa ja tirskuin.
»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken, vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»
Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150 vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen vanhapiika, ikäneito.
Joulukuun 23 p.
Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni. Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat talviuntaan.
Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan.
Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin.
Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmät
viiruillen arvostelevat.
»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Keväällä solut sormuksen läpi.»
Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.
»Hanki lapselle paikka pankkiin, Alfred!» ehdotti täti.
Torjuin tarjouksen. Inhoan numeroita. Mieluummin rupean piiaksi.