»Onko teidän paha? Nojatkaa minuun!»
Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin vastakkaiselle istuimelle.
»Millainen lapsi te olettekaan!»
»Kiitos, mutta en tarvitse lääkärin apua.»
Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät, kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin ivallisesti kuin suinkin osasin.
»Taisitte iskeä kirveenne kiveen, hyvä herra!»
Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi. Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.
»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»
»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle minkäänlaisia vapauksia?»
»Kyllä. Saatte sanoa Liisa, jos teitä haluttaa.»