Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla.
Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta.
Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.
»Liisa, saanko luvan esitellä vanhan koulutoverini…?»
»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai maisteri minut vielä tuntee?»
Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.
»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä.
Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.
Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura, lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin yksin. Juna mateli! Katala!
Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo melkein valmis.
Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan, tuijottava silmä, että suren!
Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin köyhyyttä, kun Turku on rikas».
Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista, saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!