Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä koskaan tietää.
Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää keinot».
Helmikuun 4 p.
Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.
Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä. Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat, tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla. Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.
Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.
Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.
Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa. Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen. Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus parasta, ajattelin järkevänä.
Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian »planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä ylösnousseita vainajia.
Kevättä kynttelistä.