Berglund naurahti happamesti.
»Niinkö rikkaaksi hänet arvioit! Eiväthän sen poloisen tulot ole kovinkaan suuret, hänellä on 92 äyriä.»
»Uneksit tai olet kuullut väärin.»
»En tee kumpaakaan. Tulin muutama minuutti sitten puodista, jossa mainittu isäntä juuri valitti verotaakan suuruutta ja syytti muun muassa meitä opettajia, jotka kunnan elätteinä kohotamme veroäyrejä. Saat uskoa, että tukin ukon suun. Laskin suunnilleen hänen tulonsa ja näytin suuren ihmisjoukon kuullen, miten monesta tuhannesta hän on myynyt kunniansa ja omantuntonsa. Ukko luikki pihalle ja hävisi.»
Kyllä maanukot osaavat puolensa pitää niin täällä kuin muuallakin. On Harjulan rustitilan isäntäkin monesti jymäyttänyt »kunniansa ja omantuntonsa» kautta kunnan isiä, vaikkakaan ei aivan noin häpeemättömästi. Mutta hänen tyttärestään on polvi muuttunut. Mukisematta maksan veroni. Isäkulta saa lähettää (äitirouvalta salaa) minulle tuhatlappusen. Omilla rahoillani en aio veroja maksaa. Ja yhden tuhannen arvosta isä kuitenkin jutkauttaa verottajia. Annan hänelle näin tilaisuuden sovittaa syntikuormaansa.
Huhtikuun 12 p.
Tapasin kaupassa postineidin. Ylitsekuohuvan kohteliaana hän laahasi minut asuntoonsa.
»Sinua tapaa nykyisin niin harvoin, että täytyy takertua kiinni kynsin hampain kerran tavattuaan», ilmoitti hän siirappimaisesti.
Käsikynkkää kävelimme kuin hyvätkin ystävät. Neidin kieli liikkui rasvattuna. Olinpa oikein utelias näkemään, mitä tietoja hän minulta aikoi onkia. Ystävämme postineiti on karjalainen, oikea viipuritar, ja sen kyllä huomaa hänen kielensä liikkeistä.
Alkajaisiksi tuli referaatti apteekkarinrouvan puvusta, joka oli viime viikolla saapunut suoraan Pariisista. Tuhatviisisataa oli komeus maksanut. Neiti tiesi rahat pennilleen, sillä olivathan ne kulkeneet hänen käsiensä kautta. Hirveä hinta yhdestä puvusta! Eikä mistään kotoisin koko komeus. Sellaisen puvun saa Suomesta viidelläsadalla.