Kahvin kiehuessa selostettiin häät Salomäenloukolla. Siellä oli ollut kamalasti pöhnäisiä. Aholan Franskin oli ollut niin juovuksissa, että hevosella oli ajanut suoraan tupaan. Ei luulisi rikkaan talon isännän kehtaavan tuolla tavalla esiintyä. Puukotkin olivat vilahdelleet. Kankalon Ottoa oli aina keuhkoihin asti viileksitty. Lyöjistä ei ole tietoa. Taisivat taasen antaa »sakin hivutusta», koska kuuluu miehessä olevan toistakymmentä puukonjälkeä. Korpinen oli antanut ensiavun, sitten se vietiin kaupungin sairaalaan. Hengissä kuuluu vielä olevan, mutta eloon jäänti on epävarmaa.
Tohtorin taloudenhoitaja kävi myös äskettäin postissa. Tohtorin vasen korva kuuluu olevan kipeä. Oli täytynyt käydä kaupungissa hakemassa apua virkaveljeltä.
(Oliko korvapuustini todellakin niin kova!)
»Tohtori on tainnut lopettaa seurustelunsa sinun kanssasi?»
(Tätä kysymystä olin jo odottanut 1 t. 23 min.)
»En ole nähnyt häntä kertaakaan Maarianpäivän jälkeen», vastasin totuudenmukaisesti.
»Ketähän hän nyt oikein ruvennee friiaamaan?»
»Varo vain, ettei iske silmiänsä sinuun!»
Tämä lause avasi minulle ovet postineidin sydämeen. Tutustuin sekä entisiin että nykyisiin sulhasiin. Kaikkia hän oli kohdellut jäätävän kylmästi. Olipa Korpinenkin (!) häntä mielistellyt, mutta hän oli järkevä nuori (32-vuotias) tyttö, joka oli sanonut kielastelijalle: »Tiedä huutia!» Ikäviähän ne yksinäiset hetket ovat (paljonpuhuva huokaus), mutta työn touhussa ja muinaisia muistellessa ne kumminkin kuluvat.
»Mitä sinä teet iltaisin, kun asunnostasi loistaa tuli joka ilta myöhään yöhön?»