»Kirjoittelen», vastasin edelleenkin totuuden mukaan.
Rakas päiväkirjani! Olen keksinyt uuden huvittelumuodon. Minä kirjoitan romaania! En tietystikään aio kirjailijaksi. Varjelkoon! Näyttämöä varten tunnen syntyneeni. Toistaiseksi se ala on kuitenkin suljettu minulta. Mutta mielikuvituksessani se on auki, ja voittokulkuani mitättömästä opettajattaresta maailmankuuluksi näyttämötähdeksi romaanissani kuvailenkin. Ah, mikä nautinto sitä on kirjoittaa! Ei ole ihme, jos sen ääressä ilta kuluu ja yö aamuksi avautuu.
»Kirjoittelet?» Postineidin ääni värähti epäuskoisesti. »Ei suinkaan vihkojen korjaus voi kestää puoleen yöhön!»
»Ei. Sitäpaitsi en vihkojen korjausta nimitä juuri kirjoittelemiseksi, vaikka usein saisikin ne kyllä uudestaan kirjoittaa, jos mielisi saada ne kunnollisesti korjatuiksi.»
»Mutta harvoinhan sinä kirjeitäkin lähetät?»
»Kirjoittelen huvikseni.»
Luultavasti ei emäntäni uskonut sanojani, koska epäilevä hymy väreili hänen kasvoillaan. Olkoon uskomatta! Totta se kuitenkin on. Nousin lähteäkseni.
»Mihin sinulla on tuollainen kiire?»
»Kiire! Voiko puhua kiireestä, kun on istunut talossa kolme tuntia?»
»Eihän sinulle vain tule vieraita illaksi?»