»Kävin haudankaivajan sairasta lasta katsomassa. Päätin kulkea lyhyintä tietä. Minua eivät vainajat pelolta.»
Meillä oli pari sataa metriä yhteistä matkaa. Keskustelumme koski sairasta lasta, joka oli oppilaani. Viimeistä tapaamistamme emme sanallakaan kosketelleet.
Olimme juuri saapuneet tienhaaraan, kun opettajan Seliina juoksi vastaamme kuin vainoojien takaa-ajamana.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyin.
»Ei mikään. On vain vähän asiaa postiin.»
Postiin! Tietysti hän kertoo »postikellolle», keitä oli tavannut hautausmaan nurkalla. Kertokoon!
Huhtikuun 14 p.
»Ketäpä profeetoista teidän isänne eivät olisi vainonneet.»
Tunnen itseni vainotuksi. Koko ikäni olenkin saanut olla vainottuna. Siitä on äitirouva pitänyt kiitettävää huolta. Nyt, kun olen päässyt hänestä sopivan välimatkan päähän, alkaa ulkomaailma ruveta pommittamaan. Eilen paukahti pahin. Tottumattoman se olisi suistanut tolkultaan, koskapahan meikäläisenkin parkittu rauha tuli järkytetyksi pohjiaan myöten.
Jos eilen olisin tavannut sellaisen ihmisen, joka olisi uskaltanut suunsa avata maailman ihanuudesta ja luomakunnan kruunun ylevyydestä, niin olisin armotta nujertanut niskat häneltä.