»Jahah! Niin, minä itse», vastattiin virallisella äänellä. No, siitä olin jo tullut itsekin vakuutetuksi. Haamun alla eivät juuri lattiapalkit narise.
»Minulla on tärkeätä asiaa neidille», jatkoi rovasti kuin olisi lukenut: »Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret…»
Tärkeätä asiaa? Senhän jo näki päältäpäinkin. Mutta mitä? Ehkä alkusoitto pakanajuhlaan? Silittelin pörröistä päätäni hiukan sileämmäksi, etten muistuttaisi liiaksi syntistä naista, ja tunsin olevani suostuvainen alkusoittoon pakanaraukkain hyväksi.
»Rovasti on hyvä ja istuu!»
»Kiitos, tunnen voivani lausua sanottavani paremmin näin seisoen.
Neiti, minulla on ikävätä asiaa teille.»
Kokopaussi. Rovasti tuijotti minuun niin murheellisena, että sydäntäni kouristi kamalasti. Olisikohan kotona… kuollut… isä?
»Jumalan tähden. Onko isäni kuollut?»
»Jahah! Jospa se edes olisikin jotakin sellaista. Ei! Se on pahempaa.»
Pahempaa. Mitään pahempaa ei voi sattua. Rauhoituin.
»Sanottavani koskee teitä ja elämäänne.»