»Kansakoulunopettajatar, neiti Harju, ylioppilas Peuhkura.»
Irma halveksii sydämensä pohjasta kansaa ja kansanvalistajia ja antoi minulle nyt mielestään hyvänkin letkauksen. Päätin opettaa hänet kunnioittamaan itseäni. Majurit eivät näytä olevan lainkaan vaikeita valloitettavia. Muutamalla veikeällä silmäyksellä sain hänet valtoihini. Yhteinen raitiomatkamme päättyi sopimukseen mennä yhdessä teatteriin.
Nyt on sitten paras aika tutustuttaa päiväkirja Irma-serkkuun. Hän on todellakin tuntemisen arvoinen. Hän on täti ja setä Lahdenpohjan ainoasyntyinen lapsi, siksi hän on saanutkin kasvaa kuin kukka kämmenellä. Hän saa mitä ikinä haluaa, ja hän haluaa paljon. Toivottavasti ei sedän tarvitse tehdä hänen tähtensä pankkiryöstöä.
Harmikseen ja ikuiseksi ristikseen Irma on perinyt isältään työkirveellä tehdyn naamataulun. Mutta viehättävä vartalo, sulavat liikkeet (opiskellut plastiikkaa), pienet jalat ja hurmaavat kädet korvaavat kasvojen arkipäiväisyyden. Kissakaan ei niin huolellisesti hoida kynsiään kuin Irma.
Hän ei voi pyyhkiä tomuja huonekaluista pelosta, että kynsiin tulee »inhoittavia» naarmuja.
Mutta siitä aiotusta teatterimatkasta majurin kanssa nousi hirveä jupakka. Minun olisi pitänyt ostaa uusi puku sitä varten.
»Ei minulla ole enää rahaa sellaiseen.»
»Mutta tuo pukusihan aivan haisee opettajalle», sanoi Irma nenä sippurassa.
Pukuni oli uusi. Koulukaupunkini paras ompelija on sen tehnyt, eivätkä edes latomereläiset olleet sitä nähneet ylläni.
»Jos tässä joku haisee opettajalle, niin se olen minä itse eikä puku.»