(Runeberg, anteeksi!) Kukkaro tyhjänä, kimppu kieloja (majurin ikuiset jäähyväiset) kourassani kolistelin Latomerelle valtion isolla mustalla.
Huom.! Neiti Iippo ei tuntenut minua tänä aamuna, kun tulimme pihalla vastakkain. Mitähän satuja hän on mammalleen kertonut matkastaan? Ehkä tähän tapaan:
»Olin Lahdenpohjan neidin ja erään majurin kanssa teatterissa. Näkyi siellä opettajatarkin olevan erään kaljupäisen miehen seurassa…»
Toukokuun 2 p.
Penkit oli siirretty syrjään. Viulu ja piano koettivat voittaa puheensorinan ja tanssivien jalkojen töminän. Oli latomereläiset vapputanssiaiset.
Olin juuri tanssinut vimmatun, vanhanaikaisen polkan Berglundin kanssa ja istuin lähellä ikkunaa jäähdyttäytymässä, kun rikas Aholan Frans pyysi minua tanssiin. Katsoin hämmästyneenä miestä. Hän oli niin humalassa, että tuskin pysyi pystyssä. Hän oli jo kerran kaatunut tanssiessaan, mutta kukaan ei häntä juopumuksesta morkannut, olihan hän rikas Aholan Frans, ja tytöt olivat mielissään, kun saivat tanssia hänen kanssaan.
Olin suostuinaisillani hänen pyyntöönsä, kerran lattian ympäri ei olisi paljoa haitannut, mutta satuin samassa näkemään ilkeän hymyn tohtorin kanssa tanssivan neiti Iipon huulilla. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö tuo hymy tarkoittanut minua.
»Kiitos, en tanssi!»
Juopuneen silmät pullistuivat.
»Enkö muka ole tarpeeksi suuri herra?»