En tiedä, mitä sitten lienee tapahtunut Aholalle; nimismies ja Berglund näkyivät häärivän hänen kimpussaan.
»Lemmikkini, tule, vien sinut kotiin!» Korpinen kiersi kätensä ympärilleni. Se olikin tarpeellinen toimenpide, sillä jalkani vapisivat niin, etten ilman tukea olisi pysynytkään pystyssä.
Ihmiset väistyivät syrjään. Nyt olivat latomereläiset saaneet vuosiksi juorunaihetta. Välipä tällä! Tuntui niin hyvältä, kun oli olemassa edes joku, johon voi luottaa ja turvata.
Koko matkalla nuorisoseuran talolta koululle emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Portailla ojensin käteni jäähyväisiksi ja kiitokseksi.
»Ei», sanoi hän kummallisen tummalla äänellä, »nyt tulen luoksesi, vaikka onkin myöhä».
Hän tuli, riisui takkinsa, sytytti valot ja veti uutimet eteen. Istuin hervottomana ensimmäiselle tuolille. Koko sisäinen olemukseni oli jähmettynyt. Kaikki oli yhdentekevää. Hän toi lasilla kylmää vettä.
»Koeta juoda tämä!»
Otin lasin käteeni. Se vapisi niin, että vettä läikähti syliini. Hän otti lasin ja vei sen huulilleni. Toisella kädellään hän siveli hiuksiani.
Silloin purskahdin itkuun. Kaikki tuska ja häpeä, joka rovastin käynnistä saakka oli kasautunut sydämeeni, purkautui nyt kyynelinä.
Sain itkeä rauhassa.