»Kuolisin häpeästä, jos hän saa tietää, että minä…»
»Voinhan luvatakin.»
»Lupaa varmasti! Ah, en päästä sinua, ennenkuin lupaat varmasti.»
»Lupaan, etten sano!»
Sillä hetkellä hän koppasi minut syliinsä, ja ennenkuin ehdin purra tai potkaista, oli hän niellä minut kokonaan. Selviydyttyäni ällistyksestä huomasin olevani yksin.
Kosimiskohtaukset eivät ole hauskoja, eivät ainakaan näin verekseltään.
(Vanhanapiikana kai muistelot niissä mielellään viivähtävät.)
Kaivoin esille raamattuni. Panin sen päälle kaksi sormeani ja vannoin, etten koskaan, en sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana rupea toisen naisen kiusalla enkä omaksi huvikseni liehittelemään miehiä.
Nyt olen aivan vakavissani. Amen.
Toukokuun 7 p.
Elämäni alkaa muistuttaa oikeata salapoliisiromaania. Elän aina jännityksessä: Mitähän tänään tapahtuu? Sittenpähän ei olekaan vaaraa ikävään kuolemisesta.