Rouva muutti kaikki tavarani markoiksi ja penneiksi. Luultavasti hän sai niistä karttumaan sievoisen summan, koska kysyi pitemmittä mutkitta, miksi niin varakkaana en ollut mennyt lukujani jatkamaan.
Koputin kaunopuheisin elein kiharaista päätäni.
»Niin se on tässä maailmassa. Kenellä on varoja, sillä ei ole kykyä, ja päinvastoin. Tämä opettajan ammatti on monelle kyvyttömälle neitoselle antanut jokapäiväisen leivän.»
Tämä sattuva ja suora huomautus hiveli nauruhermojani. Isäin henget olkoot ylistetyt! Naamani oli totinen kuin muumion naama.
Lepäävä esteetikko tutki sievä nenä sikkarassa taulujani, liinojani ja maljakoitani. Nehän parhaiten kuvastivat kehitystasoani. Sain myöskin varmoja oikaisuja, miten taulujen ja huonekalujen tulee olla, että ne muodostaisivat taiteellisia ryhmiä. Kiitin neuvosta. Oma järjestelyni tuntui sentään viihtyisimmältä, mutta minähän en olekaan esteetikko, en lepäävä enkä työskentelevä.
»Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseensa kuusia? Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä kasvit Jumala loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin saloihin.»
»Minusta ne ovat oikein sieviä», yritti johtaja.
»Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa», sanoi rouva, ja aviomies sulki suunsa.
»Pappa on tavallaan oikeassa», virkkoi esteetikko yliolkaisen ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. »Kuusi on kaunis, mutta se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman.»
Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma! Joulutunnelma elokuun viimeisenä päivänä!