Syyskuun 1 p.
Minulla on paljon kertomista. Lennä salamana kynä!
Tämä päivä oli siis »kolmikymmenvuotisen sotani» ensimmäinen. Pilvisenä ja sateisena se valkeni. Nyt iltapäivällä on aurinko paistaa lekotellut aivan täydeltä terältään. Olisikohan liian taikauskoista olettaa elämänsä koko työpäivän olevan tämän ensimmäisen kaltaisen! Ensin hera pinnalta, sitten piimä pohjalta. Sellainen järjestys miellyttäisi minua. Pidänpä peukaloani pystyssä tämän hurskaan toivomukseni tueksi.
Kello kuusi jo pompin pois sängystäni tänä aamuna. Tuntui omituiselta. Joulutunnelmaa se ei ollut. Pikemminkin se oli sukulaissuhteissa niihin tunteisiin, jotka sykyttivät sydämessäni silloin, kun äitirouva talutti minut kotikylän hallipartaisen pedagogin eteen ja kehoitti häntä armotta taivuttelemaan uppiniskaista luonnettani. Tunnelmani oli silloin seuraavanlainen soppa: litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Mikäli kykenen analysoimaan tunteitani, niin tämänaamuinen soppa sielussani oli pilkulleen samanmakuinen.
Viittätoista vailla yhdeksän astelin pihan poikki luokkarakennukseen niin arvokkaana, niin totisena ja niin varmana kuin kiihkeästi sykkivä sydämeni salli. Puolisentoistasataa uteliasta silmäparia seurasi kulkuani.
»Uusi opettaja!» liikkui kuiske katsojissa.
Uusi opettaja koetti poistua tulevien kiusanhenkiensä tarkastuspiiristä niin nopeasti kuin arvokkuus perään antoi.
Opettajakunta oli koolla. Johtaja Iippo siveli viiksiään ja oli hyvin tärkeän näköinen.
»Meillä on täällä ollut sellainen vanha tapa, että minä olen huolehtinut musiikista koulumme rukouksissa ja juhlissa. Toiset opettajat ovat taasen viljelleet sanaa.»
Mitäs me rikkomaan vanhoja perinnäistapoja! Suostuimme heti johtajan ehdotukseen. Berglundin kasvoilla vilahti omituinen hymy, ivallinen, siltä minusta näytti.