»Sitten on meillä täällä yläkoulussa ollut ainejako. Sekin on vanha tapa», jatkoi johtaja Iippo. »Tässä olisi neidille lukujärjestys nähtäväksi. Sinisellä alleviivatut aineet ovat minun, punaisella Berglundin ja viivattomat neidin.»
Otin lukujärjestyksen käteeni. Tunsin itseni loukatuksi aivan pohjiani myöten. Oli tehty ainejako kysymättä minulta, mitä aineita edes halusin opettaa! Heti aluksi sattui silmiini, että kieliharjoitus, aine- ja oikeinkirjoitus olivat kokonaan uskotut minun varmoihin käsiini. Berglundilla näkyi olevan laskento hallussaan. Kas, kas! Olipa johtajamme todellakin viisas ja kokenut mies. Hänestä ei näyttänyt vihkojen korjaaminen olevan lainkaan mielityötä, koska oli sen noin tarkkaan toisille jakanut. Tietysti sekin oli »vanha tapa»! Muistui mieleeni kotikylän opettajaveteraanin sanat: »Antaa vua nuoriiher riehkasta! Välleehä ne vihottiik korjoo. Myö vanahat suahaa tehä omija töitämmö.» Opettaja Iippo näytti olevan hänen kanssaan täydellisesti yhtä mieltä.
Mutta eipä ole minunkaan mielityötäni vihkojen korjaaminen. Sen kokemuksen sain jo seminaarin harjoituskoulussa. Jos mukisematta olisin tyytynyt ehdotettuun ainejakoon, niin olisi noin kaksisataaviisikymmentä vihkoa kerran viikossa korjattavanani. Toiset saisivat istua sillä aikaa keinutuolissaan ja tuprutella pitkiä haikuja.
Halusin sangen kernaasti tietää, näytänkö ehkä jollakin tavalla tylsäjärkiseltä!
»Miksi ei minulle ole yksin tein annettu laskentoakin?» kysyin sovittaen naamani viattomaan virnistykseen.
Johtaja Iippo kohotti kummastuneena katseensa. Hän oli pitänyt suostumustani ilmeisenä asiana, johon ei edes ollut kannattanut odottaa asianomaisen myöntymistä.
»Jaa. Se on niin, että Berglund opettaa mielellään laskentoa.»
»Täällä siis miesopettajat ottavat ne aineet, joita he mielellään opettavat, ja naisopettaja saa tyytyä siihen, mikä määrätään hänen opetettavakseen.»
Virsikirja johtajan kourassa lopsahti kiinni. Hän katseli minua kuin kuva-arvoitusta.
»Täällä on ollut sellainen vanha tapa, että aineet ovat jaetut näin. Luulin neidinkin suostuvan siihen. Siten säästyttäisiin monesta turhasta vaivasta.»