Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki oli saava selvän löylyn.
Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan ojentaman saunanavaimen.
Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.
»Häikäilemätön nousukas!»
Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka valvoo oikeuksiaan.
Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen. Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.
Viheltelin.
Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle, mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.
Syyskuun 8 p.
Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.