Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?) Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?
Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin, jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua kysymystään!
Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän tekojensa vaikuttimia!
Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin haukkumanimien keksiminen miessuvulle.
Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on ollut koko viikon hyvin hapan.
»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.
Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.
Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa.
Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloin
se oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään.
Ikkunasta näimme vuoromme.
Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan.
Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta.
Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.
»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me kurkistimme saunaan.