»Mitä pidit 'Välskäristä'?»
»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain ensimmäisen osan.»
Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut, niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään. Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».
»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä lukemisesta.»
»Miksi rupesit opettajaksi, kun et pidä lukemisesta?»
»Onhan opettajana sentään toista kuin seisoa tiskin takana.»
Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää. Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan tasoittamaan juopaa välillämme.
Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.
»Sinusta tulee varmaan ihana äiti», keskeytti hän äkkiä lukemiseni.
»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua keskellä parasta nautintoani.