»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»
»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti, vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.
Rauha pani työnsä pois ja katseli minua pyytävästi.
»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut. Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin, mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua, vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»
Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni mielipiteeni häneltä.
»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!
Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni pianotuolilla.
»Soita!»
»Mitä soittaisin?»
»Soita niitä tummia ja kirkkaita säveliä, jotka tuntuvat kesältä ja ukkoselta!»