Vasta »leipojaispäivänä» näin maisterin. Tiesin olevani jo silloin häneen armottomasti rakastunut. Hassu sydän uskotteli, että hän myöskin välitti minusta.
»Olet kuin tulenliekki», ilmoitti sisarpuoleni harvinaisen kohteliaasti kiinnittäessään ruusua rintaani lakin saannin jälkeen. »Martti-maisterikin on koko ajan tuijottanut sinuun. Olen pitänyt häntä erikoisesti silmällä.»
»Mitä joutavia!» sanoin välinpitämättömästi, vaikka tiesin hyvin juuri hänen katseensa saaneen poskeni liekehtimään.
Illalla olin menossa retkelle tovereitteni kanssa. Viimeinen ilonpito yhdessä.
»Älkää toki noin lentäkö, neiti Harju!»
Maisteri harppasi pitkin askelin sivulleni.
»Te olette sukkela kuin kärppä. Siellä ja täällä näkee teidän vilahtavan saamatta koskaan kiinni. Milloin te voitte omistaa minulle yksin yhden hetken?»
Sydämessäni surisi riemu. Mutta ei sitä niin vain muitta mutkitta antauduttu!
»Tämäkin hetki on maisterin.»
»Tällaisia hetkiä meillä on ollut jo monta. Ihmisiähän aivan vilisee ympärillämme, vai tahdotteko, että koko tämän seurakunnan läsnäollessa pyydän anteeksi tylyyttäni ja ilkeyttäni teitä kohtaan!»