»Sinusta ei saa selvää kirjanoppinutkaan, milloin puhut totta ja milloin lasket leikkiä.»
Maisteri piti sanansa. Hän kirjoitti. Kuukauden kuluttua vastasin. Tahdoin näyttää, etten niin suurta lukua pitänyt hänen kirjeistään. Totuus on kuitenkin, että kaikessa hiljaisuudessa kirjoitin hänelle joka viikko pitkän epistolan, joka jäi aina lähettämättä. Kirjoitettuani parannellen uuden joutui entinen tulen ruoaksi. Hupsuahan se oli, mutta en olisi muuten tullut toimeen. Tämä mielentilani sai minut myös mukisematta suostumaan äitipuolen seminaarituumiin.
Syksyllä sain seminaarikaupunkiini maisterilta kirjeen, joka sai lokaisen kaupungin näyttämään hienolta huvilakaupungilta ja koko elämän hohtamaan kaikissa sateenkaaren väreissä.
»Koulu tuntuu tyhjältä», kirjoitti hän, »kun en näe siellä enää erään kiharapään tytön suuria, uhkamielisiä silmiä. Liisa, tiedän Teidän pitävän minua suurena julmurina, hirviönä opettajien joukossa, mutta Te ette tiennyt, mikä ilo oli tarttua sen tytön pehmeään leukaan ja kohottaa sitä niin, että harmista punastuvat posket ja voimattomasta kiukusta laajenevat silmät olivat lähellä omiani. Ettekä Te sitäkään voi käsittää, että tuo opettaja-'hirviö' olisi paljon mieluummin suudellut väräjäviä huulia kuin vetänyt liitunaarmun somalle nenänykerölle. Edellistä hän ei uskaltanut tehdä, siksi hän käytti jälkimmäistä. Opettaja-'hirviö' tiesi, että pieninkin seurustelu oppilaan kanssa aiheuttaisi juoruja, ja niitä hän ei tahtonut, siksi hän asettui sotajalalle lemmikkiään vastaan. Tyhmä teko! Nyt hän on saanut sitä katua. Tyttönen rupesi häntä pelkäämään, sitten vihaamaan. Eihän hän tiennyt, miksi opettaja häntä niin pahoin kohteli. Käsitättehän, Liisa, että opettaja on saanut suuremman rangaistuksen tylyydestään kuin mitä hän on ansainnut. Nyt on myöhäistä sovittaa käytöstään, sillä tyttönen on lentänyt maailmalle eikä edes kirjoita kuin silloin tällöin lohduttomalle 'hirviölleen'…»
Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En tiennyt mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta halkeamaisillani. Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah, hän oli pitänyt minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli, että vihasin häntä ja siksi niin harvoin kirjoitin!
Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin teatterista.
»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi viaton toverini ja tarttui paperikasaan.
Säikähtyneenä rutistin aarteeni syliini.
»Kirje se on!» tunnustin hätäpäissäni.
Toverini, hilpeä, iloinen neitonen, purskahti nauruun: