»Postipakettinako sen lähetät vai pikatavarana rautateitse? Hahaha!»
»Rahtitavarana lähetän», yhdyin pilaan ja lipsautin kirjeen lukon taakse.
Pujahdimme vuoteisiimme. Uni ei tullut silmiini. Tuijotin pimeyteen.
Mietin.
Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja toivoin leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin rakkaalle entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein ilmeettömän kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.
Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos! Kuinka nyt saisinkaan hävetä!
Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli luvannut tulla vastaan.
Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar oli sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi syksyyn, sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.
Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.
»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla on Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä kuitenkaan näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi kertoessani. Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»
Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin vastausta.