»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu, pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.
Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille parhaalla tahdollanikaan mitään.
Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se sentään tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja minun täytyi lähteä.
»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»
Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan minulle osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon sanottavaa», ei ole tullut.
Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat minua.
Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.
Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.
Miksi hän vaikeni? Miksi hän ei kirjoittanut?
Sydämeni on kivettynyt kysymysmerkiksi.
»Oletko koskaan rakastunut?» helähti hiljainen ääni takanani.