Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman ajatellessani yksin häntä.
»Mistä tuollainen johtui mieleesi?»
»Soittosi sen teki.»
»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia hassuja johtopäätöksiä.»
»Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin näen sen silmistäsi.»
»Se ei ole totta! Se ei näy! Se ei saa näkyä!»
Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.
»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin silmissä.»
Hän otti käsityönsä ja poistui.
Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.