Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.
»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää, vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»
Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa herran sanoihin.
»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei jono tajunnut.
Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!
Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti) taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous, jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan esiin. Se ei ole hauskaa.
Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa aikani kuluksi.
»Ostakaa sanomalehtiä ja kirjoja!»
Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan. Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.
»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva ostostaan miehelleen.