Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se »oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.
H. Courths-Mahler!
Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.
Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa, ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä lehden neidon kourassa kysyi:
»Förlåt! Men kan jag få veta, när vi komma till — — — i?»
Neitonen karahti tulipunaiseksi ja nousi seisomaan.
»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja vilkuili neuvottomana ympärilleen.
Rouva toisti kysymyksensä.
»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja poistui.
Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten nauravan pukinjalalleen.