Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.
Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan. Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.
Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.
Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake» siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.
»Ohoo, ooh!» Se oli sydämeni, joka silloin niin huokasi.
Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa uhkeudessaan ihailtavakseni.
Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.
Minua mojotti niin ilkeästi sydänalastani.
Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman »Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.
Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni, hieroin sitä ja nielin.