»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra avuliaan näköisenä.
»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani.»
Herra purskahti nauramaan. Ymmärsipäs suomea!
»Neiti ei siis ole ennen käynyt täälläpäin?»
»Luonnollisestikaan en!»
»Pian näihin maisemiin tottuu.»
»En ikinä totu latoihin ja heinäseipäisiin.»
Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä ihanassa elämässä.
»Mörskä!» ilmoitti junailija.
Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme niiden viereen.