»Kurkku?»
»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen kurkkuaan.»
Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».
Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa. Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!
Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle, sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.
Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta (tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se on kokonaan neiti Iipon oma syy.
Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.
Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja suomensi sen omalla tavallaan.
»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon miellyttävämpiä kuin naiset.»
»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.